On aika…

…aloittaa ja aika lopettaa. Vaikka meillä on valtavasti tapahtumia, sanomuksia, tekemyksiä, hetkiä jotka haluaisin tallettaa, niin ei. Blogi ei taida olla enää oikea paikka: näillä käsillä ei työasioiden lisäksi kirjoiteta enää juuri muuta, monisanaista ainakaan (ja jos, niin se muu tulee olemaan jotain enemmän omaan tilanteeseeni painottuvaa). Hetket tallentuvat FB:iin, josta niitä jo alkuvuodesta tänne keräilinkin. Samaa saatan vielä tehdä jatkossakin, mutta pidempiä kertomuksia en näemmä enää aikaan saa. Hiljetköön siis blogi, vaikkei Tähti olekaan himmentynyt. FB:n kaiku kummitelkoon, haamuna lepattakoon.

Tammikuuhun kurkistan, pakkasia patistan: menkää – kesää odotan.

Koska on niin vaikeaa ehtiä kirjoittaa pitkiä tekstejä ja artikuloida sattumuksia yhtä mehevästi myöhemmin kuin siinä melkein heti tapahtumien keskellä, päädyin tällaiseen ratkaisuun. Arkemme näkyy FB:ssa aika monipuolisena: ärsyyntymisineen, iloineen, pienempine suruineenkin… Lyhyet, nopeat päivitykset jaksaa muotoilla hurtin huumorin, ironian ja mehukkaisen ilmausten kautta; myös piänen omat sanamuodot säilyvät. Siksi keräsin kaikki tammikuun 2012 piäneen liittyvät juttuni tähän. Säilyvät “könttänä”, on helpompi myöhemmin niitä tästä tarkastella kuin FB:sta kaivamalla ja muiden seasta poimimalla. Näin niistä saattaa jopa osa lopulta päätyä vauvakirjaan, joka on odottanut täydentämistään… öh, sovitaanko ettei puolta vuotta kauempaa? Juu, sovitaan. *nyökkää*

Siispä: tammikuu 2012

Eilen, tammikuun viimeisenä:
Sain nauttia aamutuimaan ihan virallisesta lauluesityksestä, jossa solisti rullasi villatakkinsa helmaa ja kallisti päätään puoliujosti mutta keskittyneesti juuri kuten söpöjen pikkutyttöjen tällaisissa kuvaelmissa kuuluukin. Esitys alkoi laululla “Emme me pienet koilanpennut” ja jatkui kielilläpuhumisella. (Ja sitten tulikin vähän kiire, mutta ei se mitään.)

Viime sunnuntaina: Yhdellä piänellä on takanaan ensimmäinen vaipaton yö – eikä yhtään lakananvaihtoa!! Juhlan paikka –> uimaan!
[Vaipattomuuskokeilu jätettiin jo. Seuraavina öinä tyttö pissasi yltympäriinsä, viime yönä mm. KOLME kertaa, vaikka joi illalla vain vähän. Yritämme uudestaan kun lämpenee - laps ei nimittäin edes herää vahinkoihinsa, ja näillä pakkasilla märässä sängyssä voipi tulla vähän vilu.]

24.1.: “Äiti kun laittaa silmät kiinni tällee niin tulee PIMEÄ HYMY!” No… niinpä näkyy. “Ja mulla oli HAMPAATKIN YHLESSÄ!!!” Mm-mm. Arvatkaa miksen postaile lapsikuvia tänne äfbeehen? Intiaanirimpsessa Pimeä Hymy.

22.1.: Tyrkkäsimme piänen kellarista löytyneiden, vain vähän liian suurien “musta-Karhujen” päälle. Sauvat olivatkin sitten vähän enemmän isot, mutta ei näyttänyt haittaavan. Tyttö huojahti matkaan ja kiersi koko pihan kuin olisi ikänsä suksien päällä ollut. Syntynyt sivakoimaan?
[Meni niin hyvin että ostettiin tytölle ihan omat sukset, joissa sopivan mittaiset sauvat. Ei se sitten enää jaksanut kiinnostaa.... mutta nyt äitikin haluaisi sukset! (Todettakoon etten ole siis hiihtänyt 20 vuoteen tai yli.)]

19.1. “No huomenta, kukas täällä on herännyt… Tulepa potalle sitten ihan ensin.”
“…äiti tuolla minun potassa on toi kissa ja koira, ota ne pois sieltä.” Aha. Otan. Sama katti kannetaan sitten isoon sänkyyn. Aika pieniä nämä kaikki kun mahtuvat kämmenelle, myös se rusakko joka tuli eilen ikkunan läpi. –> Kommentti: Ai niin joo, ja ryhmiksen pihalla oli viisi vauvaa sisävaatteissa, ne ovat nyt mun autossa lämpiämässä päivän. (Edellispäivänä niitä oli kahdeksan, osa on sentään päässyt kotiin…)

14.1. “Otas äiti tästä tätä kun mä tein sulle hyvää leipää!!” (Mega Blocks-rakennelma.) Mm, nam, no onpa tosiaan hyvää. Haukkaapa itse kans tosta toisesta päästä. Hirvee irvistys: “Emmähyiäiti se on kilpeetä! Mä haen ittelle kaupasta kalkkia!” Ja läks.

10.1. “Miks tästä pähkinästä puuttuu pualet?! Valmaan sen on joku piäni SIILI käyny syämässä! Se on tullu meille tänne sisälle!!!! Siilit on tosi taitavii kiipeemään tosta kahvoja pitkin tonne ylemmälle kaappiin!” Niin ne vissiin sit on. Mut ne nukkuu kissojen kanssa peiton päällä. Piänet tiput nukkuu aina sängyssä. Piip piip.

9.1. Olen tänään lukenut ääneen kaksi kirjaa pienestä Gab-norsusta ja hänen kavereistaan. Ekassa kirjassa kerrottiin Gabin hoitopäivästä, toisessa siitä, miten Gab laski liukumäen kärsällään. Mikäs siinä – olisi tosin pikkuisen helpompaa, jos NÄKISIN NE KIRJAT. –> Kommentti: …meillä siis luetaan kirjatkin jo näkymättöminä, koska ilmeisestikään ne viitisenkymmentä, jotka ovat hyllyssä ihan näkyvinä, eivät riitä. Ei siinä mitään, ihan hauskoja nuo Gab-kirjat tuntuvat olevan. Suosittelen.
–> Tuttu kehottaa kirjoittamaan jutut ylös –> kommentti: No niinkun mä muistaisin niitä enää 10 minuutin päästä. Tosin ne on kyllä ihan peruskamaa tyyliin “Olipa kerran pieni norsutyttö nimeltä Gab. Eräänä päivänä hänen paras ystävänsä, leijonatyttö Lil (ainakin näin sen nimen kuulin…) sanoi: Oletko koskaan liukunut liukumäestä masullasi?” Eikä Gab meinannut uskaltaa mut sit uskalsikin mut kärsä jäi alle ja sitten niitä NIIIIIIN nauratti että se laskikin KÄRSÄLLÄÄN!!! “Ja sen päivän jälkeen Gab ei enää pelännyt liukumäkeä.” >_<
Kaikkein absurdeinta on se, että tuo laps ihan oikeasti katsoo kuvia mun levitetyiltä kämmeniltäni ja seuraa silmä kovana, kun käännän sivuja. o_O Tota mielikuvitusta.

7.1. “Kuu on pudonnu Puolen Tähden metsään! Minä menen pelastamaan toin kuun! …Äiti kato toi LIIKKA oli tämän kuun päällä! Autas äiti Liikka tästä kuun päältä pois! Minä haen sille lääkettä! …Noin, otas nyt Liikka tätä lääkettä, otas! Noin, nyt se palanee, viedään nyt tämä kuu takaisin tonne loistamaan!”

6.1. Katsotaan elokuva, josta ei arvella piänen ihan kauheasti vielä ymmärtävän. Mennään iltapalalle. Piäni esittää elokuvan juonen musikaalina kohtalaisen koherentisti. :O
6.1. Otetaan väsynyt iskä, virkeä piäni ja kynsisakset. Saadaan ysärimuodistetut college-pöksyt. Viiltoa viillon vierellä, että on osannutkin siististi nypertää reikärivit molempien reisien mitalta. >_<

2.1. Kootut lausahdukset osa 2: “Minä en haluu olla mikään PLINSESSA, minä haluan olla Maltti-auton [Martti, Cars-leffasta] näkoinen!!”
2.1. “Äiti sinä olet ihan tyhmä kun sinä päätät minun kaikki omat asiat mitkä minun pitää päättää! Iskäkin on tyhmä ja aina päättää minun semmoiset asiat!” Maailman varhaisin murrosikä?

1.1. Vuosi alkoi pitkään nukkumisella (tai no, kuorsauksenkuuntelu- ja pienen kukkujan peittelytuntien korvaamisella…), koko perheen luistelulla, uunilohella, Maukka ja Väykkä -tarinoilla ja sen toteamisella että V:n jälkeen aakkosissa tulee “kaks-vois-olla-vee”.

Uuteen vuoteen taivaankukkien kera.

Mihin jäivät kaikki joulun lämpöä, valoa ja salaisuuksien riemua tihkuvat postit? Minne jäivät yhdessäolon kiireetöntä mielihyvää julistavat päivitykset? Miten on jo ensi vuosi?!

Joulukuu oli kiireistä aikaa töissä, ja ne kiireet jatkuivat joulunalusviikolle: kun piäni jäi hoidosta pois, tein töitä iltaisin minkä ehdin. Siinä varmaankin yksi syy. Toinen lie se, että koko ajan tapahtuu niin paljon, en minä ehdi koota ajatuksiani, anekdoottejani ja muistojani. Ne jäävät hajanaisiksi fb-lauseiksi ja haipuviksi mietteiksi. Harmittaa.

Pikkuinen ihminen on mielikuvitusleikkien pyörteissä. Leluja on vaikka kuinka, mutta parhaat leikit syntyvät kun kaikki materiaali on näkymätöntä. Erikoinen piirre: lapsi nostaa varovasti kämmeniinsä koiranpentuja, kissoja, vauvoja ja muuta pientä ja hellittävää kirjojen sivuilta ja viimeksi kirjakaupassa näkemänsä säilytyslaatikon kyljestä. Niitä se sitten kantaa kyyryssä kävellen, varovasti, ettei niitä vaan satu tai säikäytä. Suukottelee ja hymisee. Vie sitten takaisin, varovasti työntää kirjaan. Paitsi se säilytyslaatikon koiranpentu on meillä vieläkin.

Joulunalusaika oli jännittävää. Kalenterin vihjeitä oli jännä seurata, ja oivallushetket olivat mahtavia. Pipareita, torttuja, laatikoita, salaisuuksia… ja teini, jota tönäisi auto. >_< Jouluna kuusi, hyvää ruokaa, sitten kävelylle, jonka aikana tavattiin itse Joulupukki! Juuri menossa yhteen taloon, jutteli piänen kanssa pitkät pätkät, eikä muistanut oliko jo käynyt meillä. Ihmettelimme kovasti, kun pukilla ei ollut tonttuja apunaan, mutta kotiin palattua syy sillekin selvisi – tontut mokomat olivat olleet lataamassa lahjojen vuorta (tänä vuonna onneksi kohtuullisen kokoista!) meidän kuusemme alle! Nukenvaunut, uusi vauva, peliä, kirjaa, vaatetta… ja isoveljelle kitara.

Uudenvuodenaattona pikkuinen näki ikkunasta ensimmäiset ilotulitteet ja huusi “Äiti äiti, taivaankukkia!!” Illalla oli jännittävää katsoa (suojalasein ja kuulosuojaimin topattuna) pikkupaukkuja, viimeisiä roomalaisia… ja “ensimmäistä isoa”. Isin sylissä, katse taivaalla – kaBOOM!

- …pitkä huokaus…
- Oliko hieno?
- …oli..! *toinen huokaus*

Teini laittoi pizzaa, iltapalalla molemmille kuumaa kaakaota ja piänen uutta peliä. Me isot saimme katsoa suuret ilotulitukset ja ottaa uuden vuoden ensi hetket vastaan rauhassa, kun pikkuinen veti sikeitä – todella sikeitä – hirmupaukkeesta huolimatta.

Tänään vielä levätään. Huomenna aletaan valmistautua uuden vuoden koitoksiin ja työhön/hoitoon/kouluun paluuseen. Tai no, miäs on ollut töissä koko ajan. Ensi vuonna – ei kun tänä vuonna! – sentään oikeat, kokopitkät lomat jo hänelläkin!

Ensimmäinen adventti

Pipareita leivottu muutama pellillinen, konvehteja vähän maisteltu. Jouulaatikko on jo eteisessä, mutta valoja ei ehditty vielä tänään laitella – ikkunat sentään on pesty sisältä ja ulkoa (ei välistä sentään kuitenkaan …).

Murjotun naamataulun kanssa käytiin sitten kumminkin polilla asti, kun nenä ei viidessä päivässä suoristunut. Silmät mustina ja posket purppuraisina. Polilla lääkäri totesi, että kyllä tuo silmälasimustelma murtumaan viittaa… mutta kun ei sitä tunnu eikä mitään sisäisiä merkkejä näy, eikä ihan älyttömän kipeäkään ole, niin ei sille mitään oikein tehdäkään voi. Jos nenä jää vinoksi (ts. “jos siitä nyt jotain pientä kosmeettista haittaa jää”), niin korjaillaan sitten joskus kuulemma. Oukei. No, on se melkein suora sentään nyt, jotain pientä siinä on, mutta niin vähän ettei voi olla varma kuvitteleeko vain näkevänsä. Ehkä sen näkee paremmin sitten joskus, kun aletaan korjailla tuota (samalla tavalla kuin isoveljellä) vinoa purentaa.

Kuukauden räänjuoksun ja yskinnän jälkeen piäni SYÖ, hallelujah! Siis muutakin kuin herkkuja, siis niinq ruokaa ju nou.

Lapsparka on tosiaan yskinyt nyt monta viikkoa. Yöt ovat mitä sattuu, joskus yskänlääke tai märkä pyyhepyykki sängyn vieressä auttaa, toisinaan ei. Pahimmillaan yskänkohtauksia oli joka yö 3-4 x 45 min, ja muutaman kerran haukunta päättyi oksentamiseen. :/ Nyt näyttäisi olevan helpottamassa taas, on jopa nukkunut pari melkein täyttä yötä.

Ihan tässä lähipäivinä teen FB-seulonnan ja kokoan piäntä koskevan anekdootit tänne taas. Nyt menen siivoamaan piparileivonnan jälkiä ja lepäämään – poski ja korva jyskivät siihen malliin, että syksyn ensimmäinen antibioottikuuri lienee ovella.

 

Pikku pesukarhu.

Pikku pesukarhu nenä vinossa, kasvot ruvella.

Tulin ti-ke-yönä puoli neljältä työmatkalta, lähetin lapsen aamupäiväksi hoitoon nukkuakseni vähän matkaväsyä pois. Kymmeneltä soittivat, että älä nyt hätäänny, mutta laps hyppäsi kiipeilytelineeltä. Niin..? Tuota että, löi sitten naamansa siihen viereiseen tolppaan. Niin..?! Niin että, vähän pää retkahti mutta… Niin?!! Luultiin ettei paljon sattunut kun ei hän juuri itkenyt. (Vuoden verran olen selittänyt, että hän ei kipujaan itke – NIIN?!?!)

Että tuota, sitten alettiin ihmetellä kun hän on niin kovin hiljakseen. NIIIIN?!?!?! Että taisi sittenkin vähän enemmän sattua, että liekö murtunut tuo nenä… Kun on aika turvoksissa, että älä säikähdä kamalasti kun tulet hakemaan lääkäriin. Tässä kävellään takaisinpäin hoitopaikalle, ihan reipas hän on eikä itke.

(Hän. Ei. Itke.)

Sissus mikä näky tuo lapsi nyt 2 vrk myöhemmin. Nenä on edelleen vinossa, vaikka lääkäri oli melkein varma, ettei murtumaa ole. Molemmat silmät mustuivat viime yön aikana, nenästä oli tainnut vielä tulla vähän vertakin. Turvotus on ehkä ihan pikkuisen laskenut nenänpielestä, mutta toinen silmä on mennyt melkein umpeen.

Eikä itke.

Sattumisen myönsi vasta kun sanoin, että pitää tietää, kuinka pahasti on käynyt, ja milloin tarvitaan lääkettä. Että sattuuko siihen nenään?

…joo. Sattuu. *huokaisee helpotuksesta*

Ja eilen illalla vihdoin, kun oli kovin vaikeaa nukahtaa, sanoi ihan itse, oma-aloitteisesti että äiti puhalla, puhalla tohon noin. Sattuu tosi paljon, puhalla äiti. Puhalsin, ja annoin lääkettä. Tyttö nukkui yli yhdeksään. Ehkä tuokin kovanaama oppii pikkuhiljaa hyväksymään että joskus sattuu, ja sen saa sanoa.

Tänään kävivät isin kanssa hakemassa puolen päivän sairasloman, kun mun oli pakko tulla töissä käymään. (Lääkäri arveli alunperin että kyllä se jo perjantaina voi hoitoon mennä. Ai?! Ja jos joku utelias tökkää tai tönäisee?! Ei kiitos!) Edelleen voimassa lupaus, että jos vielä maanantaina nenä on vino, takaisin ensiapu/päivystykseen ja sieltä sitten korva-nenä-kurkkupolille mahdollisia korjausasetuksia kyselemään. Vaikkei luu (jota on lapsilla siis vain otsaan asti) murtunut olekaan, niin jokin sitä nenää vinoon vie, toinen sierain ihan lysyssä lapsella, mikä ei oikein voi johtua turvotuksestakaan. Vai voiko? En tiedä, epäilen vain että ei.

Sitä myös luulisi, että kun laps on loukannut kasvonsa hypätessään klo 9.30 niin samainen laps ei klo 12 roikkuisi ensiavun aulassa tuolissaan pää ylösalaisin kysellen “äiti mitä toi nainen tekee, miks se katsoo telkkaria, miksi vain yksi nainen katsoo telkkaria täällä, mitä toi miäs tekee, miks se juo vettä, miks sillä on jano äiti, miks se taas ottaa vettä äiti?!” Ja koko ajan hyppien, pomppien, roikkuen. Niin luulis että ei. Mutta kun joo. Ei vissiin hengenhätää siis. ;D

Piänten juttui ja isojen.

Jaha. Näkymättömän pienen mustan kissan henkilöllisyys selvisi juuri. Sillä on kuulemma pitkät karvat. Kysyin onko se raidallinen vai ihan kokonaan musta. “Ihan kokonaan musta, siinä on vaan sitä keltaista sen mustan kanssa.” Minkäs värinen nenä sillä on? Oletin, että kuvitellulla mustalla kissalla olisi musta nenä, vaan tälläpä on “sellanen punainen”. Näiden lisäksi myös käsillä kuvailtu koko vastaa 2 vuotta sitten edesmennyt Jimi-papparaa, jonka painon minäkin joskus aamuöisin rinnallani tunnen. Vaan ei se mitään – kummitteleehan täällä myös Elli. Hänetkin piäni näkee.

“Tual olohuanees on ihan PIMEETÄ!”
“Oho, niin onkin, odotas niin äiti laittaa valoa.”
“EEEI kun mää TYKKÄÄN tosta pimeestä!! Tääl voi ihan lauhassa hyppii äiti kato! hyps! hyps! …ja sit *huokaus* välillä voi vähän tähän mennä nukkumaan. Tähän pimeeseen.” ♥

Olen myös käynyt hammaslääkärissä, missä minulta asiantuntevasti silitettiin pää ja jalkapohjat. Lääkäri sanoi: “ole nyt siinä ihan lauhassa, nih!” Sitten siirryttiin kauneushoitolaan, missä käärme taivutettiin saksiksi, joilla kynteni siistittiin taitavasti ja näppärästi, yksi kerrallaan, täsmälleen oikein ottein. Siitä siirryttiin saksimaan – kuin keritsimillä – neuleeni rintamusta, joka “on ihan mössönen!” Mössöt koottiin hellästi kämmenille ja heitettin “tonne loskiin”. Mimmones ilta muilla?

Ai niin, lisäksi meillä asuva näkymätön kummitäti konttasi potan alle ja näkymättömästä Lorupussista kun yritin ottaa korttia, piäni kiljahti hädissään “älä ÄLÄ nyt tuli LIIAN MONTA!!” Takaisin piti laittaa, ja ottaa uudestaan, toinen tarkasti katsoi että tulee vain yksi (edelleen näkymätön) kortti. Normisettiä. ♥

Kesken sunnuntaisen iltapalaraivarin muistui mieleen, että autokaupan Vengan kyljessä kipitteli pieni hämähäkki: “Äiti siin miähen autos oli Pippa Häkkinen!! Se Pippa Häkkinen asui sielläääääpöö!” Hetken nyyhkyttelytauko, sitten kiitokseksi äidille raivarin sylittämisestä: “Äiti sää ajoit ihan hyvin sitä autoa.”

Ja lopuksi: “Mut äiti se oli vaan ämähäkki. Toi Pippa Häkkinen on tos Pikku Pyyssä!” Niinpä. Ämähäkki se vaan, kyl noi kirjat on erikseen. Lievä hahmotuskyky 2-veeksi. Pikku Pekka Pyy on isoveljeltä peritty lorukirja:

Pippa Häkkinen ei voi käppäillä
piti näppäillä yks yks kaks
Mutta hätäpuhelin tuuttasi tuut
ja nikotteli niks niks naks.

Ja sitten tänä aamuna nähtiin leikkipaprikan puolikkaan kokoinen hämähäkki eteisessä (karkasi, kuvaan jäi vain paprikanpuolikas): “No äiti TOI OLI nyt Pippa Häkkinen!!!” Juu. Oli. Ootas kun äiti vähä hyperventiloi ja yrjöää. On se tooosi hienoa että hämiskammoisella on pikkuhämmyjä rakastava laps. >_< Tosin tästä isosta hän jo sanoi: “Äiti mä en haluu et TOI on TÄÄLLÄ.” Juu en minäkään, mutta sinne hän vaan jäi eteisen maton alle piilemään. Me puimme ulkovaatteet keittiön kynnyksellä ja harppasimme ulos ovesta (no minä harppasin) maton yli.

Tämmöistä meillä viime päivinä + paljon tavanomaista valvomista ja kiukuttelua ja ihanuutta. Tai no, valvominen väheni lähes olemattomiin – tietysti, kuinkas muuten! – heti sen jälkeen kun äidin ei enää tarvitse herätä jumalattoman aikaisille ajotunneille. Ei, koska äidillä ON AJOLUPA.

…ja se osti tänään auton. (Tai no, miäs osti, mutta mun nimi siihen tuli.)

Päiväjärjestyksessä siis suunnilleen, paluuta arkeen jne. Paitsi että edessä on 2½ vuorokauden työmatka ulkomaille, ensimmäistä kertaa olen niin pitkään pois Myyn syntymän jälkeen, ja tuntuu kamalalta jättää tänne laps joka ei huoli iskää auttamaan oikein missään taas, ja teini joka haluaisi mukaan ja halii äitiään vähän väliä kun “kohta äiti menee piiitkäksi aikaa pois”. Teinipä hyvinkin, ja sitten vielä laps kuitenkin. Ja rakas. Niin kovin.

 

Pikakatsaus.

 

Kuukausi katosi?!

Tinksa asuu meillä edelleen. Lisäksi arjen touhuissa ovat mukana kummitäti ja pieni musta kissa. Ne pitää aina nostaa sänkyyn, sieltä pois, kirjaa kuuntelemaan, leikkimään… Yksitellen, ei koskaan yhtenä “kimppuna”. Erikokoisiakin ovat: kummitätiä nostetaan kuin… no, isoa ihmistä, Tinksaa pienemmin ja pientä mustaa kissaa kämmenillä varovasti kantaen. Semmoista täällä.

Ja yöhäiriöitä. Viime yönä piäni heräsi raivoamaan yökiukkumaan, mitä, kuusi kertaa? Vai seitsemänkö? En muista varmaksi – yritettiin että iskä hoitaisi, kun mulla oli autokoulun teoriakoe ja ajotunti aamulla. Vaan eihän tuolle tytölle tällä hetkellä isi kelpaa jos äidin vaan voi saada. Kyllä mä sitten mieluummin nousen muutaman kerran kuin kuuntelen puoli tuntia kerrallaan “ÄLÄ TULE ÄLÄ TULE ÄLÄ TULE ÄÄLLLÄÄÄÄÄÄÄ!!!! ÄÄÄÄITIIIIIII, ÄITI TULEEEEEE, ISKÄ ÄLÄ TULE ÄLÄ TULE ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ EI SAA MENNÄ POOOOOOOIIIIIIIS ISKÄ ÄLÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ TULEEEEE….”  Jep.

Vaan läpi meni teoriakoe virhelukemin 0 + 4. Viimeinen virallinen ajotunti tällä viikolla, ensi viikoksi vielä kolme lisätuntia + pimeäsimulaattori ja torstaiksi ajokoe. Että puolentoista viikon päästä mun pitäisi (huom: pitäisi) olla henkilöauton kuljetustaitoinen henkilö. Saapi nähdä.

Myy “kirjoittaa” kauppalistoja ja muutakin. Ja laskee kymmeneen unohtaen vain yhden tai kaksi numeroa välistä. Kaikki sanat tavataan tyyliin “äs tee äiti” tai “äs tee kissa”. Äs tee, aina. Ja omaa tahtoa on. Voi että sitä onkin.

Ja raajojen + pepun iho täynnä pienenpieniä näppyjä. Normiruokavalio, syksy –> kuivuva, reagoiva iho. En sitten tiedä paljonko yövaivoista johtuu ruuasta, paljonko vihoviimeisistä hampaista ja paljonko ihan vaan rehellisestä, puhtaasta kiukusta.

Jospa seuraava kuukausi menisi sen verran hitaammin että ehtisin kertoa yksittäisiä sattumuksiakin. >_<

Virstanpylväitä taas.

Eilen tapahtui kaksi asiaa.

1. Meille muutti Tinksa. Jonkun päivän meillä on ollut milloin “toi iso tyttö joka on koulussa”, milloin “yks iso poika, äiti kato mää istun pojan päälle, nyt se itkee!” Joskus molemmat kyläilevät yht’aikaa. Vaan eilen iltapotalta kuului ensin monta kertaa kuiskaten huudettu “tinks! tinks! tinks!” ja sitten:
- Äiti! Mees hakeen toi Tinksa!
- Öö… kukas se..?
- Hmh!!! No toi TINKSA! Toi VAUVA! Se IKKEE, mees nyt äiti hakeen se!!
- Jaaha, mistäs mä… missäs se Tinksa on?
- Hmh! No tual SÄNGYSSÄ tual [naapurikunnassa, missä teini on harrastuksessaan]!! Äiti mee hakee-een se Tinksa!

…Kävelin keittiöön, nostin (kyllä, nostin, vaikkei vessasta keittiöön näekään – jos leikitään niin sit leikitään oikein ) Tinksan keittiön lipastolta korista ja kannoin vessan ovelle.

- Tuleeks tää Tinksa sun syliin?
- Ei kun laskes tohon se. [Osoittaa viereensä lattialle. Lasken "vauvan" siihen.]
- Noin, mees Tinksa siihen Myyn kanssa.

KRAAH! KRAAH! KRAAH! Pottakiitäjä siirtyy sivusuunnassa puoli metriä.

- Noin äiti, nyt toi Tinksa mahtuu tähän palemmin!

Siitä asti Tinksa on ollut mukana kaikessa, myös ryhmiksessä. Tänään puheessa oli myös “Tiska”, mutta ilmeisesti kyse on samasta ystävästä… Jossain vaiheessa iltaa luokseni hiippaili huolestuneen kurttuotsainen pikkuihminen:

- …äiti? Mikä toin nimi oli?
- …? Kenen?
- No toin yhlen vauvan!!
- Ai Tinksa?
- Just se! Tinksa! [Hmh-hyttelyä ja päänpyörittelyä.]

2. Eilen illalla sanoin hyvän yön aikaan, kuten yleensä: “Olet äidin ihana, rakastan sinua.” Ja ensimmäistä kertaa piäni ihminen vastasi: “Minä lakattan sinua!” “Ja minä sinua.” “Minä lakattan sinua äiti!” “Ja minä sinua.” “Minä sinua!” …ja sitten alkoikin mennä unen välttelyn puolelle.

Kesän jälkeen.

Toisen “mitä viljaa tahansa” -viikon jälkeen sitten olikin posket karheina ja iho epätasaista, ja samanlaisena ovat pysyneet. Ryhmikseen palatessa eilen kysyivät, mitä saa antaa, ja sanoin että kaikkea, mutta aion puhua tästä neuvolan kanssa mahd pian.

Ryhmiksestä on lähtenyt tyttöpiänen rakkain täti, joka siirtyi oman alansa töihin, ja hänen lapsensa, jonka maskotti pikkuinen tavallaan oli. Onneksi tuo on silti tyytyväisen oloinen ja luettelee aina iltaisin ketä kaikkia tänään oli ja mitä on tehty.

Kesä toi ison tytön. Puhuu, eikä vain lauseita, vaan asioita. Eli selittää, täydentää, “lihottaa” perusasiaa, niin kuin isommat ihmiset. Juoksee hurjana, kiipeää, hyppii, kerää marjoja, opettelee keinumaan isojen keinussa…

Haluaa maata nurmikolla selällään ja katsoa pilviä. Rakastaa vadelmia, herukat on hyviä mutta “kiipeitä”, ja karviaisista ei tykkää nieltynä, pureskeltuna kyllä.

On rakastunut Zumba He, Zumba Ha -biisiin, joka on saatava kuulla ja nähdä vähintään kerran päivässä.
Katsoo kaula-aukkoonsa: “Äiti täälä on mun tissit.” “Äiti noi ei lähle pois multa? Lähteekö äiti noi pois?” Ei kulta pieni, ei ne lähde. <3

Oppii luultavasti tulevana talvena uimaan. Viikko sitten järvessä, äidin rintaa syvässä vedessä, repi käsiä pois vyötäröltään ja huusi “päästäs äiti Myystä iiti, äiti PÄÄSTÄS!!” Ja kyllä se sen verran jäntevästi pyristelee eteenpäin, että kohta voi jo matalassa vedessä päästääkin.

On ihana, raivoisa, tulistuva, halaava, silittävä, välittävä. Jos äiti jättää korvansa auton oven väliin ja uikuttaa muutaman kilometrin verran puolishokissa, kuuluu takapenkiltä “ei oo äiti mitää hätää, nyt äitille tuli paha miäli, ei oo mitää hätää”. (Siis JOS olisin jättänyt – en tosiaankaan myönnä että niin olisi käynyt.)

Ja sen veli jaksoi niin hienosti lähteä taas kouluun, aamutkin sujuvat oikein miehekkäästi. Kohta aamutoimiaikaa voidaan varmaan alkaa lyhentää kahdesta tunnista alaspäin, ehtii teini nukkuakin vähän enemmän!

Kesään kuului myös Koivuniemen Herran Muu-Maa, missä piäni sai lypsää ihan itse (mitä nyt isäntä vähän ehkä auttoi maidon tuloa) maitoa kaakaojauheen joukkoon – ja joi valtavalla halulla, vaikkei kotona tykkää kaakaosta yhtään. Maalaistyttö! Oli karitsoja, joita jokaista olisi pitänyt halia paljon ja kauan, oli hevosia, kaneja, possuja, traktoriajelu ja jäätelöitä.

Uimista joessa, meressä ja järvessä. Aurinkoa, ukkosta. Pikkuinen rakastaa ukkosta! Vain kesän kovin myrsky vähän pelotti: vein tytön terassille katsomaan, vettä tuli vaakatasossa ja siinä asennossa olivat puutkin. Tuuli melkein vei lapsen käsistäni. Silloin hän pyysi: “mennää äiti sisälle täältä, Myy pelkää tätä myyskyy.” Ei sekään sitten sisältä katsottuna enää ihmeesti hirvittänyt.

Äiti otti kesällä asiakseen aloittaa ja vakiinnuttaa liikuntaharrastuksensa. Aikaa sille nipistän yhtenä päivänä viikossa työstä, yhtenä päivänä mies vie tytön aikaisemmin ryhmikseen, yksi arki-ilta on vapaailta ja yhtenä viikonloppuaamuna ehtii treenata ennen kuin toiset ovat vaatteissaankaan.
Toistaiseksi toimii hyvin – kuntosali, kahvakuula, ajoittainen Wii-treeni tenniksellä, jumpalla tai nyt lainatulla zumballa – mutta vielä pitäisi oppia, että treenaaminen EI oikeuta syömään kahdeksaa kertaa enemmän kuin enemmän. Ainakaan pizzaa. >_<

Syksy on tulossa, ja kohta on laitettava lapselle sukkahousut, ulkohousut, kurahousut, hanskat, pipo jne. Vielä on kuitenkin lämmintä, emmekä suostu uskomaan että kesä olisi ohi. Ei se ole. Edes vielä huominen päivä. <3

Ai niin. Meidän pikkuinen on päiväkuiva. Vain pitkille automatkoille on enää laitettu vaippa.

Viikon on tyttöpien nyt saanut viljaa jos jonkinlaista ja monenmoista. Ei mtn ihottumaa missään. Tai muutama hikinäppy taitaa olla. That’s all. Yöt ovat olleet vähän hankalia, mutta vasen alaposkihammas on tunkenut tällä viikolla ulos ensin yhden kärjen, sitten enemmän samaa ja toisen kärjen perään. Takareunaa vielä odotellaan. Ja on niin hemmetin kuuuuuuuuuuuuuuuuma. Nuku siinä sitten, kun yläkerrassa on lämpöä nelisenkymmentä astetta (tai jtn) vaikka tuuletin hyrrää yötä päivää täysillä.

Jeb. Ikeasta haettiin tänään isojen tyttöjen jatkettava sänky. Valkoisena olisin ottanut, mutta monta viikkoa on laps itse näyttänyt koneelta kahdesta vaihtoehdosta mustaa. Aina, joka kerta. Tänään vielä liikkeessä yritin huiputtaa hymyilemällä valkoisen kohdalla ja osoittamalla mustaa melko neutraalisti. “Toi musta.” *sigh* Ei siis mustassa muuten ole mitään vikaa, ihan hieno se on, mutta tuohon pieneen ullakkonurkkaan laipan alle, vaalean apteekkarilipaston, valkoisen lastenkeinun + seinien ja vaalean kirjahyllyn (takaseinän) viereen olisi valkoinen jotenkin istunut paremmin. Vaan kun kerran aikoinaan menin kysymään, ja lapsi on kerta toisensa jälkeen valinnut samoin, niin uskotaan sitten, että hän tykkää mustasta enemmän. Mutta sissus että se on LEVEÄ. Täyttää nurkasta puolet, ja tyttöpien on kuin tikku siellä keskellä. Yllättävän helposti nukahti uuteen petiin, vaikka meni myöhäiseen ja oli ylienergiaa. Ollaan kai puhuttu isojen sängystä riittävästi, jotta se oli jo vanha uutinen. Kerran tuli pois, pari kertaa työnsi jalaa reunalta kun se oli niiiiiin jännää, vähän kiukutteli tavallista enemmän… ja uinahti. <3

Huomenaamulla töihin kuukauden tauon jälkeen (josta ehdin rentoutua ilman töitä tämän viimeisen viikon, ja senkin vain siksi kun en enää pystynyt tekemään). Ei kun tänään – kello on viittä yli yksi yöllä. En saa unta, on ostokrapula. Sitä sänkyä mentiin hakemaan, piti katsoa samalla kirjahyllyjä. Menin ja ostin käytännössä koko alakerran. >_< Rehellisyyden nimissä kuitenkin: kun minä aloin epäröidä, löi mies löylyä. “No antaa mennä nyt vaan, otetaan kaikki.” Ööö niii ahaaa ja mitäs sit syödään tämä elokuu? Jaa-a. Se jää nähtäväksi, mutta onpa nyt kirjahyllyt alakertaan, tv-taso ja komea puinen vuodesohva kissojen repimän 10 vuotta vanhan kulmadivaanin tilalle. Valkoisia. (Olen siis joskus vannonut, että koivua ja valkoista meille ei tule ikuna kuunaan.) Teinille uusi rottinkituoli ammoin roskalavalta löydetyn rikkinäisen rotiskon tilalle.

Kello on siis reilusti yli yksi ja tuolla ukko kasaa sitä sohvaa, kun ei voi antaa periksi. Kaikki kiskot asensi kertaalleen väärin päin ja muutaman  muunkin osan, ja kääntelee vääntelee niitä siellä nyt. Kokoaa kuulemma valmiiksi. Ja sitten aikoo palauttaa pakettiauton, mikä on vielä puolen tunnin lisäkeikka. Huh. Mun on kuitenkin pakko yrittää nukkua. Miehllä nyt sitten loma, joten piäni saa olla kotona vielä 2 viikkoa, samoin teini. Työlista olisi armoton, mutta taidan esitellä sen vasta tiistai-iltana tai jotain. Olkoot siihen asti rauhassa.